Martti 25.6.2010-6.4.2023

Tämä blogi hiljeni Mimmin poismenoon viisi vuotta sitten. Nyt, kun Marttikin on pilven reunalla halusin kirjoittaa siitä "muistokirjoituksen" jonnekin. Some ei tunnu siihen sopivalta paikalta, joten ajattelin vielä avata tämän blogin Martin muistoksi.

Mun on niin ikävä mun rakasta pikkumiestä 💔

Halusin aikanaan toisen koiran, jonka kanssa voisin vielä kokeilla aktiivisempaa harrastamista, kun en Mimmin kanssa sitä osannut ja toisaalta itselleni sohvakaverin, koska Mimmi ei ollut varsinaisesti mikään sohvakainalokaveri. Juhannuksena 2010 pentue sitten syntyi Ulvomäkeen pentue, josta sain urospennun. Olin ajatellut, että Enzon poika olisi broken-turkkinen tricolour, mutta Martti oli lähes kokovalkoinen täysin sileä poika 😊

Halusin sohvaseuraa ja sitä toden totta sain 💗 Martti osoitti harvinaisen selkeästi, että olin sille maailman tärkein ihminen, toki myös ruoka ja pallot olivat lähes samalla viivalla 😅 Marttia saattoi pitää koko sen elämän ajan irti käytännössä melkein missä vaan, koska se pysytteli mielellään lähelläni ja luoksetulo oli kunnossa 😍 Eniten se varmaan nauttikin elämästään kesäaikaan mökillä, jossa se sai olla aina irti. Maalla Martti oli elementissään, kaivoi kuoppia, kantoi erikokoisia keppejä (mm. vanhaa airoa), vahti uimareita laiturilla ja ylipäätään nautti ulkoilmaelämästä 💚

Haaveilin myös Mimmiä helpommasta harrastuskaverista ja sain paljon enemmän. Martin kanssa aloitettiin agility jo hieman alle vuoden ikäisenä Mouhijärvellä Pro Caniksella, jatkettiin harrastusta YLÖKKillä ja loppuvuodet treenasimme kotikylässä Tähtitekniikalla. En haaveillut tai suunnitellut lainkaan kisauraa, mutta niin vaan starttasimme kesällä 2013 ensimmäisen kerran virallisissa kisoissa ja kisaura jatkui syksyyn 2018 päättyen valioitumiseen Suomen Agilityvalioksi 💙

Martin kanssa harrastaminen ja kisaaminen oli rentoa ja hauskaa. Se nautti silmin nähden kanssani tekemisestä ja agility Kongin vinkupallopalkkoineen oli sen mielestä aivan parasta! Koskaan se ei karkaillut radalta, eikä sen kanssa tarvinnut stressata kisapaikoilla rähjäämistä. Tottakai sekin joskus saattoi ärähtää etenkin "hänen" agilityhallissaaan, mutta pääosin se oli mutkaton kaveri, joka tuli suuren osan uroksistakin kanssa toimeen 😍

Terveysasioissa Mara oli valitettavasti epäonnen soturi 😕 Se joutui elämänsä aikana käymään lääkärissä ja nukutustakin vaativissa operaatioissa enemmän, kuin olisi suonut. Nuorempana sillä oli paljon erilaisia atooppisia iho-ongelmia, mm. tassunvälitulehduksia, ja sitä hoidettiin siedätyshoidollakin. Vanhemmiten taas sen etukannuskynnet katkeilivat useampaankin kertaan erilaisten kolhujen seurauksena. Iho-ongelmat helpottuivat kastroinnin myötä 9-vuotiaana ja jäinkin hieman harmittelemaan, miksen kastroinut sitä jo aiemmin 😔 Maran luonne ei nimittäin muuttunut kastroinnista mihinkään, vaan se säilyi ihan yhtä iloisena ja poikamaisena ilman pallejakin.

Nivelrikko löytyi ihan vahingossa, kun Mara kuvattiin 8-vuotiaana toisen etujalan ontumisen vuoksi. Ontuminen johtui loppujen lopuksi silloin tassunväliongelmista, mutta kuvista löytyi nivelrikkoa lonkista ja etujalkojen uloimmista varpaista sekä selästäkin rakenteellista vikaa. Alkusyksystä 2020 Maralla todettiin cushingin tauti ja siitä alkoi loppuelämän Vetoryl-lääkitys. 

Pari vuotta meni oikein mukavasti ja kortisolitaso pysyi kontrolliverikokeissa hyvällä tasolla. Syksyllä 2022 laajemmissa senioriverikokeissa jätkällä näkyi kuitenkin hurjan korkeat maksa-arvot. Lääkärin määräyksestä siirryttiin barffiruokinnasta vähärasvaiseen pääosin nappularuokavalioon ja sovittiin maksan ultraus myöhemmin syksyllä. Martin maha selkeästi pullotti, kun se samalla laihtui, mutta se oli edelleen oma pirteä ja iloinen itsensä. Marraskuun alussa ultrassa maksasta löytyi pahanlaatuiseksi epäiltyä muutosta ja sapesta sakkaa. Lääkäri ei antanut kovin hyvää ennustetta 😢

Martti ei kuitenkaan ollut vielä lähdössä mihinkään 😍 Se pysyi iloisena, reippaana ja ahneena jouluun, yli vuodenvaihteen, talveen ja lopulta kevääseen. Helmikuussa kävimme jälleen ultrassa, eikä maksakasvain ollut muuttunut marraskuusta mihinkään ja koska jätkä oli niin hyväkuntoinen ehdin jo ajatella, että Martti näkee vielä kesänkin. Se jaksoikin loppuun asti tehdä pitkiä, reippaita lenkkejä, noutaa väsymättä palloa takapihalla ja kerjätä ihan mitä vaan syötävää 😅

Pääsiäisviikon tiistaina olimme kaverilenkillä Annan, Nemon ja Lunan kanssa. Juttelimme Martin hyvästä kunnosta ja siitä, miten se oli saanut niin paljon jatkoaikaa syksystä - ehkei olisi pitänyt puhua aiheesta. Martti nimittäin oksensi yhtäkkiä kesken lenkin sulamatonta aamuruokaa, se ei ollut koko elämänsä aikana juurikaan oksennellut. Se oksensi myös seuraavana aamuna kotona sulamatonta edellisillan ruokaa ja vaikka se oli edelleen muuten oma pirteä itsensä, huolestuin siitä tosissani 😥 Pääsiäinen oli tulossa ja pelkäsin, että joutuisin viemään Maran pahimmassa tapauksessa päivystykseen pyhien aikana. Juttelin asiasta Riitta-lääkärimme kanssa ja olimme samaa mieltä siitä, että poika on parempi päästää pois vähän liian aikaisin, kuin yhtään liian myöhään 💔 Niinpä Martti sai lähteä kauniina kiirastorstaiaamuna tutussa lääkärissä, johon se meni aina intoa puhkuen. Tiedän päätöksen olleen oikea, vaikka mulle jäi ihan hirveä ikävä ja tyhjyys ilman mun pientä poikaa 😭

Kiitos kaikesta Rakas pikkumies, äidin kultapoika, Martti, Mara, Marde 💖

Mimmi 6.10.2004 - 13.4.2018

Tätä on tosi raskas kirjoittaa ja sen takia tekstiä on tuotettu moneen otteeseen pikku paloissa viimeisen reilun viikon aikana. En olisi tuon edellisen kirjoituksen aikaan, tammikuun alussa, voinut kuvitellakaan, että nyt huhtikuussa Mimmiä ei enää olisi. Edelleen tuntuu aivan käsittämättömältä, että Mimpsu on poissa ja välillä luulen näkeväni vilauksen tutusta hahmosta kotona tai tuntevinani sen läsnäolon asunnossa.

Ajattelin päättää tämän blogin jonkinlaiseen yhteenvetoon näistä reilusta 13 vuodesta Mimmin kanssa. Mikään teksti ei kuitenkaan pysty kuvaamaan sitä, miten tärkeä tämä Elämäni Koira oli. Koira, jollaisen voi saada vain kerran elämässä ja jonka jälkeen tulevat ovat tietysti äärimmäisen rakkaita, mutta vain yksi voi olla ensimmäinen 💜

Kuvia vuosien varrelta.

Mimmi tuli taloon 

6.10.2004 oli käänteentekevä päivä. Olin koulutuksessa Tampereella, kun sain Liisa-ystävältäni puhelun, että hänen Elli-parsoninsa oli synnyttänyt kolme narttua ja kaksi urosta eli myös minä saisin varaamani narttupennun. Muistan, miten epätodellinen olo uutisesta tuli, koska olin pohtinut ja pähkäillyt koiran ottamista jo vuosia ja vasta Ellin tiineyden myötä alkanut pikkuhiljaa realistisesti ajatella, että minäkin voisin ottaa koiran. Ja että se koira olisi parsonrussellinterrieri. Vakavassa harkinnassa kun oli myös mm. kääpiösnautseri ja australianterrieri.

Kävin katsomassa pentuja Liisan ja Jarmon luona useamman kerran, mutta koska olin viimeinen narttupentujonossa, en voinut tietää, kuka kolmesta tytöstä luokseni muuttaisi. Salaa ihastuin kuitenkin yhteen trikkityttöön, joka sitten viime metreillä osoittautuikin minun pennukseni 💓

Itsenäisyyspäivän aattona eli 5.12.2004 haimme sitten Anu-ystäväni kanssa pennun luokseni Kyröskoskelle. Nimeä olin pähkäillyt pitkään ja Mimmi vaikutti reippaalle parsonille parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Pikku-Mimmi ei kuitenkaan todellakaan ollut mikään helppo pentu, vaan varsinainen riiviö. Se söi ensimmäisen vuokrakotimme jalkalistat, repi sukkia ja roikkui nilkoissa, löysi ja repi kaikki (mieluiten käytetyt) nenäliinat ja talouspaperit, karkaili antamatta kiinni jne. jne. Sain todellakin tuta, mitä on arki aktiivisen terrieripennun kanssa! 

Mutta vaikka Mimmi olikin aika riiviö, se oli samalla rohkea ja iso persoona kompaktissa koossa. Rohkeutensa ja kovan luonteensa ansiosta se antoi anteeksi heikotkin koirankasvatustaidot ja monet sen kanssa tekemäni virheet. Nopeasti Mimmi myös sulatti aiemmin koiranhankintaani hyvin penseästi suhtautuneiden sukulaisten sydämet ja siitä tuli kaikkien lemmikki. Hyvä niin, sillä tarvitsin jo heti pentuaikana työmenojen takia pennulle hoitajaa.

Kuvia pentuajalta.

Monenmoista harrastetta

Olin usein helisemässä Mimmin kanssa surkean koirankasvatusosaamiseni kanssa, mutta terävänä ja hyväpäisenä koirana se antoi kaikki virheeni anteeksi. Kävimme vuosien saatossa jos jonkinmoisissa koulutuksissa mm. Tommy Wirenin ja Jaana Rajamäen opissa sekä YLÖKKillä. Agilityssä Mimmi olisi ollut varmasti melkoinen tykki, jos aikanaan olisin osannut koirista edes osan siitä, mitä osaan nyt. Omat taidot ja hermot eivät vaan meinanneet riittää niin terävän ja nopean koiran kanssa ja Mimmi keskittyikin karkailemaan agilitykentän aitojen yli haastamaan kentän laidalla olevia muita koiria... 

Mimmi oli nokkela ja nopea oppimaan. Naksuttimen kanssa temppuilu oli sen lempipuuhaa, mitä näin jälkikäteen ajateltuna tuli harrastettua aivan liian vähän. Sillä oli loistava hajuaisti ja namien etsinnässä se oli aivan haka. Omaksi iloksi vedin joskus verijälkeä ja siinäkin Mimmi oli oikein mainio, olisi varmasti pärjännyt ihan kokeissakin, jos olisi ollut intoa harrasta. Alkuvuosina kävimme kerran parsoneiden mejä-leirilläkin Kauhajoella. Nuorena käytin sitä kerran myös keinoluolilla ja siihenkin lajiin neiti kyllä syttyi, mutta itseäni ei putkihommat yhtään kiinnostaneet, joten se homma jäi.

Näyttelyissä kävimme junnu- ja nuorisoluokissa jonkin verran, avoimessa luokassa joitain kertoja ja muutaman kerran veteraaneissa. Parhaan sijoituksensa VEK2 ja SA Mimmi sai Tampere KV:ssa vuonna 2013. Vaikka omissa silmissä Mimmi oli maailman kaunein parsoni, ei se oikein ollut tuomareiden mieleen. Neiti ei myöskään yhtään nauttinut näyttelykehissä pyörimisestä, lähinnä sitä kiinnosti rähistä kanssakilpailijoille 😉

Paras osoitus Mimmin parsonluonteesta on ehkä vuonna 2008 suoritetun luonnetestin tulos 215 pistettä ja laukaisuvarmuus. Mimmi meni testin läpi pää ja häntä pystyssä, mitään pelkäämättä ja järkevästi toimien, eikä korvakaan hätkähtänyt laukaisuista. Mielestäni juuri tuollainen on parsoni parhaimmillaan.

Kuvia harrastuksista (Huom! Saunominen oli Mimmistä maailman parasta :-))

Aina valmiina 

Mimmi oli reissukoira ja aina valmis auto- tai veneretkille. Kävimme sen kanssa kaksin kyläilemässä ystävieni luona eri puolilla Suomea ja sukulaisissa yökylässä. Levillä Mimmi ehti käydä 9 kertaa talvilomareissulla. Se pääsi myös veljeni kanssa kuorma-auton kyytiin repsikaksi. Toisin kuin Martti, Mimmi tykkäsi istua (niin saadessaan) auton etupenkillä rauhassa maisemia katsellen ja se osasi myös tasapainoilla etujalat kojelaudalla kaarteissa kaatumatta (toisin kuin Martti 😀)

Veneessä Mimmin erikoisuus oli "juomakohtaukset" eli se vaati vettä kuuppaan tai ämpäriin veneen pohjalle ja olisi juonut miten paljon vaan, jos olisi antanut. Se tykkäsi katsella järvimaisemaa veneen kokasta rauhassa, eikä vaeltanut ympäriinsä veneessä (kuten Martti 😉).

Mimmi tykkäsi myös saunoa pennusta asti. Lapsuuskodin emäntä kertoi, että jo pikkupennut pyrkivät heillä oven ali saunaan, kun Elli-äiti istui lauteilla 😍 Mene ja tiedä juontuiko Mimmin saunaharrastus jo noilta ajoilta, mutta ihan viime aikoihin asti se oli ahkera saunakaveri. Myös ystävieni piti tottua siihen, että meillä tai mökillä saunan ylälauteilla oli aina myös pieni parsoni. Ja jos vain oli tarjolla, Mimmi otti mielellään tilkan saunaolutta löylykauhasta veteen lantrattuna 😋

Kaikessa mukana.

Kaverit

Mimmi ei koskaan ollut erityisen sosiaalinen koira ja vielä viimeisenä iltana eläinlääkäriasemalta lähtiessä se jaksoi sylistä rähistä odotusaulan russelille. Rähjäys oli Mimmin ärsyttävin ominaisuus, jota en kaikista ohitus- ym. kursseista huolimatta koskaan saanut siitä kitkettyä. Aivan sama minkänäköinen tai -kokoinen koira tuli vastaan, niin rähinä oli n. 99,9 % varma.

Mutta oli Mimmillä elämänsä aikana Ystäviäkin. Miten koira valikoi ystävänsä, en tiedä. Joka tapauksessa Mimmi tuli loistavasti toimeen Elli-äitinsä ja Lalli-veljensä kanssa. Elli oli itse asiassa ainoa narttu, jota Mimmi sieti, jopa omassa kotona. Valitettavasti Ellin elämä päättyi ihan liian aikaisin, samoin kuin rakkaan Lalli-veljen. Lalli ehti kuitenkin olla meillä jopa yökylässä, kun aikanaan asuimme joitain vuosia samassa taloyhtiössä. Hienosti tulivat sisarukset juttuun 💕

Erikoisin ystävyyssuhde Mimmillä oli Eetu-rottweilerin kanssa. Eetu asui myös samassa taloyhtiössä ja aika pian muuttomme jälkeen aloimme käydä yhdessä lenkillä Eetun Outi-omistajan kanssa. Aluksi Mimmi rähisi Eetullekin normaaliin tapaansa, mutta nopeasti nämä niin erikokoiset ja -näköiset ystävykset löysivät yhteisen sävelen ja siitä alkoikin sitten elinikäinen ystävyys. Olimme yökylässäkin toisillamme useaan kertaan vielä sittenkin, kun Eetu asui jo Turun suunnalla. Eetun Tarmo-"veli" sen sijaan ei koskaan päässyt Mimmille yhtä läheiseksi, mutta sitäkin siedettiin, kun oli "pakko" 😏

Kuvissa Mimmin ystävistä Elli, Lalli, Eetu, Tarmo, Jaska, Veeti, Martti.

Loppu

Loppuvuosina Mimmin vauhti hiljeni ja näkö ja etenkin kuulo heikkenivät. Toisaalta se innostui edelleen etenkin palloleikeistä ja kiihtyi nollasta sataan, kun vaan jaksoi heitellä sille palloa, keppiä tai vaikka käpyjä. Mummon silmät myös säihkyivät, kun sen kanssa joskus vaivauduin tekemään pieniä tottisharjoituksia tai temppuja. Ihan liian harvoin niitäkin tuli tehtyä. Kävimme seniorivuosina rally-tokon alkeiskurssin ja niitä temppuja, mm. paikallaanistumista ohjaajan kiertäessä ympäri, teimme joskus lenkeilläkin.

Tammikuussa kävimme eläinlääkärissämme Hasselissa Mimmin satunnaisten yöllisten pissavahinkojen takia ja samalla reissulla Riitta-lääkäri huomasin kaulalla laajentuneet imusolmukkeet. Verikokeista ei löytynyt mitään huolestuttavaa, mutta lääkärillä oli vahva epäilys lymfoomasta eli imusolmukesyövästä. Päätin heti, että vanhaa koiraa ei aleta rasittaa millään syöpähoidoilla, vaan Mimmi saa porskuttaa niin pitkään, kuin se vielä on hyväkuntoinen.

Yhteiskuvia viime vuosilta.

Talven aikana paitsi nielun, myös takareisien ja rinnan imusolmukkeet suurenivat ja Mimmi alkoi selvästi olla enimmäkseen aiempaa väsyneempi. Jälkeenpäin ajatellen sen kirsu ei enää talvella ollut juuri koskaan kostea, vaan aina kuiva. Toisaalta se söi ja joi entiseen malliin, teki tarpeensa ja jaksoi ajoittain ihan kunnon lenkkejäkin, joten en osannut olla kovin huolissani. Ajattelin kuitenkin nyt keväällä, että olisi hyvä käyttää Mimmiä näytillä lääkärillä.

Torstaina 12.4. kävimme Hasselin Riitan vastaanotolla ja diagnoosi oli karu: lymfooma ja odotettavissa oleva elinaika lyhyt: pahimmillaan päiviä, parhaimmillaan viikkoja. Uutinen oli märkä rätti vasten kasvoja. Toki tiesin, ettei aikaa olisi pitkään, mutta olin kuvitellut Mimmin näkevän vielä kesän. Pääsevän kanssani mökille, ottavan aurinkoa badenbadenissaan kotiterassilla, käyvän veneretkillä ym. ym. Se oli lääkärilläkin vielä tosi reipas; kerjäsi nameja ja rähisi tosiaan odotustilassa toisella koiralle. 

Lääkäristä kotiuduttuamme tilanne kuitenkin muuttui ja Mimmi oli illan todella huonokuntoinen. Se piti kantaa pissalle ja nostaa sänkyyn, eikä se suostunut kuin juomaan vähän. Se makasi sängyssä vasten rintaani, silmät auki ja raskaasti hengittäen, välillä läähättikin. Marttikaan ei poikkeuksellisesti murissut sille, vaikka olimme saman peiton alla. Varmasti molemmat jo tiesivät, mistä oli kyse.

Veljeni eli Mimmin rakas Jaakko-eno tuli meille Mimmin viimeiseksi yöksi, mistä olen todella kiitollinen. Hänkin näki Mimmin sen hetkisen kunnon ja oli kanssani samaa mieltä, että Mimmin aika oli tullut. Itselläni on hyvin vahva tunne, että Mimmi kertoi tuolloin olevansa valmis lähtemään. Perjantaina, 13.4., se oli paljon pirteämpi, mutta olin jo tehnyt raskaan päätöksen: tuona kauniina kevätpäivänä mun on päästettävä Mimmi pois 💔

Päätös oli ihan hirveän raskas, mutta tavallaan kuitenkin helppo. Tilanne ei enää olisi parantunut ja huonoja ja vielä huonompia hetkiä olisi ollut edessä. Rakkautta on päästää irti, eikä pitää kiinni vain itsekkäistä syistä. Tottakai olisin halunnut pitää Mimmin vielä. Vaikka vain tunnin, päivän, jopa viikon. Mutta en halunnut nähdä normaalisti niin vauhdikasta, iloista ja reipasta koiraa siinä kunnossa, kuin se tuolloin viimeisenä iltana oli. Sen ilme ei ollut enää Mimmin ilme, se oli huonona ja valmis lähtemään. Reippaasti se käveli aamulla lääkäriin viimeistä kertaa ja nukkui rauhallisesti syliini. 

Viimeiset kuvat Mimmistä: Levin reissulta, lääkärikäynnin jälkeen viimeisenä iltana ja viimeisenä aamuna.

Tämän Vauhtimimmin blogin alkuperäinen tarkoitus oli toimia Mimmin äänellä kirjoitettuna päiväkirjana, mutta ajan kuluessa se muuttui lähinnä emännän päiväkirjaksi koiratapahtumista. Ensin pääroolissa oli Mimmi, sitten mukaan tuli myös Martti. Yksi aikakausi on nyt päättynyt, kun Mimmiä ei enää ole. Sen myötä myös tämä Vauhtimimmin blogi hiljenee lopullisesti.

Kiitos kaikesta ja lepää rauhassa rakkain Mimpsuni💝

Vuosi 2017 paketissa

Uusi vuosi 2018 on vaihtunut. Vuosi 2017 oli koirarintamalla melko hiljaiseloa. Lopetimme Martin kanssa treenaamisen kasvattajaseurassa YLÖKKillä ja siirryimme treenailemaan kerran viikossa Tähtitekniikalle Maijun opastukseen. Itselle uusien juttujen oppiminen on aika takkuista, mutta mielestäni olemme hieman edenneet mm. irtoamisessa, joka on meidän kompastuskivemme.

Kisasimme vain seitsemissä kisoissa ja nollia saimme kasaan seitsemän kappaletta. SM-nollat olivat kasassa, mutta en viitsinyt lähteä Lappeenrantaan asti kisoihin, kun ei reissukaveriakaan ollut. Hienoin saavutuksemme oli syyskuun alussa Nokian kisoissa nollavoitto ja sen myötä Martin toinen agilityserti! 


Tälle vuodelle, kun Martti täyttää kesällä jo 8 vuotta, olisi sitten tavoitteena saada se viimeinen serti ja herra agilityvalioksi näin veteraani-iässä :-) Pitäisi vain alkaa merkata niitä kisoja kalenteriin...

Mimmi-mummo joutui lokakuussa yllättäen hammasoperaatioon, kun Hasselin Riitta kurkkasi sen suuhun Martin rokotusreissulla ja totesi yhden poskihampaan irronneen ja juurikanavan olevan näkyvissä. Reviirin Noora Naaralainen operoi Mimmin ja kaikki meni ennakkopeloistani huolimatta oikein hyvin. Mimmi on sitkeä mummo <3 

Välillä sydän nyrjähtää, kun tajuan, miten iäkäs se jo on. Saan olla todella kiitollinen, että olen saanut pitää Mimmin jo yli 13 vuotta ja se on vielä pysynyt melko terveenäkin <3 Silti tippa tulee silmään, kun tajuaa, että parikin yhteistä vuotta alkaa olla jo todella paljon koiran iässä. Ja kun lukee tuttujen koirien poistumisista sateenkaarisillalle ajattelee kauhulla, miten siitä ikinä omalla kohdalla tulee selviämään... Mutta pessimistinkin pitää ajatella positiivisesti eli nyt kaikki on hyvin ja pitää nauttia näistä yhteisistä hetkistä täysillä!

Lokakuun alussa kävimme Raatikaisen Tiinan kuvattavana mun ja Mimmin vanhoissa lenkkimaisemissa Hatanpään Arboretumissa. Sää ei oikein suosinut kuvauspäiväämme, mutta kivoja otoksia Tiina meistä sai otettua. Iso kiitos vielä!

Hengissä ollaan!

Hyvät noin vuoden takaiset aikeeni aktivoitua bloggauksen suhteen ovat unohtuneet ja tämä blogi elänyt hiljaiseloa. Koirarintamallakin ollaan eletty aika hiljaisesti ja rauhallisesti, mikä ei tietysti ole huonokaan asia.

Aloitetaan Mimmistä. Mimmi lähestyy 13 ikävuotta ja voi edelleen oikein hyvin. Viime vuoden lopulla neitiä tutkittiin Hasselissa hieman tarkemmin usein toistuvan ripuloinnin takia. Perusveriarvojen lisäksi otettiin erityiset suolistoon liittyvät lisämääritykset. Perusveriarvot olivat ok, mutta suolistokokeiden tärkein löydös oli hyvin alhainen folaatti. Se liittyy ohutsuolen alkuosan vaurioihin ja voi johtua ruoka-aineperäisestä ongelmasta tai IBD:stä. Mimmi söi tylosiinikuurin ja lääkäri suositteli hypoallergeenista dieettiä. Ripulointi kuitenkin loppui tylosiinikuurin päättymisen jälkeen itsekseen, joten en alkanut muuttaa Mimmin ruokavaliota. Käytännössä meillä on melko mahdotonta pitää toisella koiralla mitään dieettiä, kun puruluita ym. pitää kuitenkin olla toiselle tarjolla. Lisäksi koirat ovat niin paljon hoidossa vanhoilla vanhemmillani, että heidän ohjeistamisensa erikoisruokavalioon olisi käytännössä mahdotonta. Onneksi Mimmi on tuon ripulointijakson jälkeen pysynyt kotikonstein kunnossa! 

 

Maaliskuussa molemmat kävi Hakametsässä Sanna Elfvingillä silmätarkissa, jo 8. kerta Mimmillä (tarkistin KoiraNetistä 😉) ja jälleen rekisteriin tuli merkintä "Ei todettu perinnöllisiä silmäsairauksia" 💗 Ikään liittyviä muutoksia oli kuitenkin molemmissa silmissä; seniiliä kaihia, lasiaisen vuotoa ja rappeumaa. Linssit olivat edelleen tiukasti kiinni eli ei huolta! Ja Sanna sanoi, että kyllä Mimmi vielä voi hyvinkin tulla silmätarkkiin, vaikkei ihan joka vuosi tarvikaan käydä 😁

Muuten Mimmi viettää rentoa mummokoiran elämää. Lenkkeily ei aina innosta ja mummo nukkuu paljon. Innostuu kyllä edelleen palloleikeistä nollasta sataan ja joskus sitten revittelyn jälkeen vasen etujalka on hetken poissa pelistä. Kyseinen jalka on alkanut vihoitella sen jälkeen, kun neiti löi sen kerran kotona sohvapöydän kulmaan. Saunominen on edelleen Mimmin juttu ja mökillä sitä onkin nyt kesälomalla harrastettu päivittäin - saunaoluttilkkaa unohtamatta 😉

Martin kanssa agilityharrastus on ollut hieman jäähdyttelytauolla. Tarkoitus ei ollut varsinaisesti pitää taukoa, mutta käytännössä viikottaisista treeneistä luopuminen ja samalla Annan ja Nemon kisauran lopetus jotenkin johtivat nykytilanteeseen. Vielä viime kesäkauden treenasimme Ylökkillä, mutta talvikaudeksi siirryimme Tähtitekniikalle puolikkaalla paikalla eli treenit joka toinen viikko. Ylökkillä talkoovelvoite nousi oman toleranssirajani yli 10 päivään vuodessa ja toisaalta yksityisellä treenaaminen on niin kallista, että päädyin tällaiseen kompromissiratkaisuun. Selvää tämän puolen vuoden kokemuksen jälkeen on, ettei 2 treenit kuussa riitä mihinkään, jos oikeasti haluaa harrastaa korkealla tasolla ja kisata. Kahden viikon tauon jälkeen sitä on aina kuin uuden lajin parissa treeneissä ja tuntuma on kadoksissa. 

Kisaaminen muuttui tylsemmäksi, kun ihanat kisakaverit jäivät matkasta ja ollaankin kisailtu tänä vuonna todella harvakseltaan. Jos vuonna 2016 kisasimme yhteensä 9 kisoissa (mikä sekään ei ole paljon!), ollaan tänä vuonna käyty tähän mennessä kolmissa kisoissa... SM-nollat saimme kyllä kasaan, mutta jätimme kisat väliin. Lappeenrannan majoitusmahdollisuudet olivat jo talvella buukatut ja jotenkin niin kauas lähteminen meidän tulosmahdollisuuksilla tuntui turhalta. Myös kevään järjettömät työkiireet olivat omiaan vahvistamaan päätöstä eli kisat jäivät tällä kertaa väliin.

Mutta agility Martin kanssa on edelleen superhauskaa 💙 Treenit sujuvat oikein mukavasti ja ainoa jarru meillä on ohjaaja eli minä. Kuten Maiju-koutsimme sanoi, nyt ei kannata enää jarrutella, vaan kokeilla rohkeasti uusia juttuja! Siinä tajusin oikeastaan vasta, että eihän se mun vauvakoira ole enää mikään vauva, vaan 7-vuotias aikamies ja vuoden päästä olisi näyttelykehissä jo senioriainesta 😲 Ei vaan pysty tajuamaan, niin vauhdikas velikulta tuo jätkä edelleen on!

Ja viime vuoden meriiteistä Martti myös palkittiin Ylökkin vuoden 2016 medikoirana. Aivan mahtava juttu! Ehkä me tästä aktivoidutaan vielä syksyn tullen. Hieman sertien havittelu kiinnostaisi, kun viime vuonna se ainokaisemme satuttiin saamaan...

Martin terveydentila on ollut viime syksyn perinteisen ihotulehduksen jälkeen ok. Mitään kutinoitakaan ei ole nyt ollut eli odotellaan taas sitä syksyä ja todennäköisesti tulevaa ihonhoitorumbaa. Silmätarkissa jätkä sai myös terveen paperit, vain pieni näärännäppy löytyi toisesta silmästä.

Molemmat käyvät säännöllisesti Kirsillä hieronnassa. Kummallakaan ei juurikaan ole jumeja, toisinaan Martilla on jotain pientä, mutta hienosti ne aina sulavat käsittelyssä.

Laitetaan tähän loppuun muutama yhteiskuva tältä vuodelta. Josko tämän sepustuksen myötä innostuisi taas kirjoittelemaan kuulumisia hieman useammin, kuin kerran vuodessa. Eihän näitä romaaneja muuten jaksa kukaan enää lukea 😂

Ihanaa kesän jatkoa teille kaikille, jotka vielä tänne eksyitte pitkästä hiljaiselosta huolimatta!