Mimmi 6.10.2004 - 13.4.2018

Tätä on tosi raskas kirjoittaa ja sen takia tekstiä on tuotettu moneen otteeseen pikku paloissa viimeisen reilun viikon aikana. En olisi tuon edellisen kirjoituksen aikaan, tammikuun alussa, voinut kuvitellakaan, että nyt huhtikuussa Mimmiä ei enää olisi. Edelleen tuntuu aivan käsittämättömältä, että Mimpsu on poissa ja välillä luulen näkeväni vilauksen tutusta hahmosta kotona tai tuntevinani sen läsnäolon asunnossa.

Ajattelin päättää tämän blogin jonkinlaiseen yhteenvetoon näistä reilusta 13 vuodesta Mimmin kanssa. Mikään teksti ei kuitenkaan pysty kuvaamaan sitä, miten tärkeä tämä Elämäni Koira oli. Koira, jollaisen voi saada vain kerran elämässä ja jonka jälkeen tulevat ovat tietysti äärimmäisen rakkaita, mutta vain yksi voi olla ensimmäinen 💜

Kuvia vuosien varrelta.

Mimmi tuli taloon 

6.10.2004 oli käänteentekevä päivä. Olin koulutuksessa Tampereella, kun sain Liisa-ystävältäni puhelun, että hänen Elli-parsoninsa oli synnyttänyt kolme narttua ja kaksi urosta eli myös minä saisin varaamani narttupennun. Muistan, miten epätodellinen olo uutisesta tuli, koska olin pohtinut ja pähkäillyt koiran ottamista jo vuosia ja vasta Ellin tiineyden myötä alkanut pikkuhiljaa realistisesti ajatella, että minäkin voisin ottaa koiran. Ja että se koira olisi parsonrussellinterrieri. Vakavassa harkinnassa kun oli myös mm. kääpiösnautseri ja australianterrieri.

Kävin katsomassa pentuja Liisan ja Jarmon luona useamman kerran, mutta koska olin viimeinen narttupentujonossa, en voinut tietää, kuka kolmesta tytöstä luokseni muuttaisi. Salaa ihastuin kuitenkin yhteen trikkityttöön, joka sitten viime metreillä osoittautuikin minun pennukseni 💓

Itsenäisyyspäivän aattona eli 5.12.2004 haimme sitten Anu-ystäväni kanssa pennun luokseni Kyröskoskelle. Nimeä olin pähkäillyt pitkään ja Mimmi vaikutti reippaalle parsonille parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Pikku-Mimmi ei kuitenkaan todellakaan ollut mikään helppo pentu, vaan varsinainen riiviö. Se söi ensimmäisen vuokrakotimme jalkalistat, repi sukkia ja roikkui nilkoissa, löysi ja repi kaikki (mieluiten käytetyt) nenäliinat ja talouspaperit, karkaili antamatta kiinni jne. jne. Sain todellakin tuta, mitä on arki aktiivisen terrieripennun kanssa! 

Mutta vaikka Mimmi olikin aika riiviö, se oli samalla rohkea ja iso persoona kompaktissa koossa. Rohkeutensa ja kovan luonteensa ansiosta se antoi anteeksi heikotkin koirankasvatustaidot ja monet sen kanssa tekemäni virheet. Nopeasti Mimmi myös sulatti aiemmin koiranhankintaani hyvin penseästi suhtautuneiden sukulaisten sydämet ja siitä tuli kaikkien lemmikki. Hyvä niin, sillä tarvitsin jo heti pentuaikana työmenojen takia pennulle hoitajaa.

Kuvia pentuajalta.

Monenmoista harrastetta

Olin usein helisemässä Mimmin kanssa surkean koirankasvatusosaamiseni kanssa, mutta terävänä ja hyväpäisenä koirana se antoi kaikki virheeni anteeksi. Kävimme vuosien saatossa jos jonkinmoisissa koulutuksissa mm. Tommy Wirenin ja Jaana Rajamäen opissa sekä YLÖKKillä. Agilityssä Mimmi olisi ollut varmasti melkoinen tykki, jos aikanaan olisin osannut koirista edes osan siitä, mitä osaan nyt. Omat taidot ja hermot eivät vaan meinanneet riittää niin terävän ja nopean koiran kanssa ja Mimmi keskittyikin karkailemaan agilitykentän aitojen yli haastamaan kentän laidalla olevia muita koiria... 

Mimmi oli nokkela ja nopea oppimaan. Naksuttimen kanssa temppuilu oli sen lempipuuhaa, mitä näin jälkikäteen ajateltuna tuli harrastettua aivan liian vähän. Sillä oli loistava hajuaisti ja namien etsinnässä se oli aivan haka. Omaksi iloksi vedin joskus verijälkeä ja siinäkin Mimmi oli oikein mainio, olisi varmasti pärjännyt ihan kokeissakin, jos olisi ollut intoa harrasta. Alkuvuosina kävimme kerran parsoneiden mejä-leirilläkin Kauhajoella. Nuorena käytin sitä kerran myös keinoluolilla ja siihenkin lajiin neiti kyllä syttyi, mutta itseäni ei putkihommat yhtään kiinnostaneet, joten se homma jäi.

Näyttelyissä kävimme junnu- ja nuorisoluokissa jonkin verran, avoimessa luokassa joitain kertoja ja muutaman kerran veteraaneissa. Parhaan sijoituksensa VEK2 ja SA Mimmi sai Tampere KV:ssa vuonna 2013. Vaikka omissa silmissä Mimmi oli maailman kaunein parsoni, ei se oikein ollut tuomareiden mieleen. Neiti ei myöskään yhtään nauttinut näyttelykehissä pyörimisestä, lähinnä sitä kiinnosti rähistä kanssakilpailijoille 😉

Paras osoitus Mimmin parsonluonteesta on ehkä vuonna 2008 suoritetun luonnetestin tulos 215 pistettä ja laukaisuvarmuus. Mimmi meni testin läpi pää ja häntä pystyssä, mitään pelkäämättä ja järkevästi toimien, eikä korvakaan hätkähtänyt laukaisuista. Mielestäni juuri tuollainen on parsoni parhaimmillaan.

Kuvia harrastuksista (Huom! Saunominen oli Mimmistä maailman parasta :-))

Aina valmiina 

Mimmi oli reissukoira ja aina valmis auto- tai veneretkille. Kävimme sen kanssa kaksin kyläilemässä ystävieni luona eri puolilla Suomea ja sukulaisissa yökylässä. Levillä Mimmi ehti käydä 9 kertaa talvilomareissulla. Se pääsi myös veljeni kanssa kuorma-auton kyytiin repsikaksi. Toisin kuin Martti, Mimmi tykkäsi istua (niin saadessaan) auton etupenkillä rauhassa maisemia katsellen ja se osasi myös tasapainoilla etujalat kojelaudalla kaarteissa kaatumatta (toisin kuin Martti 😀)

Veneessä Mimmin erikoisuus oli "juomakohtaukset" eli se vaati vettä kuuppaan tai ämpäriin veneen pohjalle ja olisi juonut miten paljon vaan, jos olisi antanut. Se tykkäsi katsella järvimaisemaa veneen kokasta rauhassa, eikä vaeltanut ympäriinsä veneessä (kuten Martti 😉).

Mimmi tykkäsi myös saunoa pennusta asti. Lapsuuskodin emäntä kertoi, että jo pikkupennut pyrkivät heillä oven ali saunaan, kun Elli-äiti istui lauteilla 😍 Mene ja tiedä juontuiko Mimmin saunaharrastus jo noilta ajoilta, mutta ihan viime aikoihin asti se oli ahkera saunakaveri. Myös ystävieni piti tottua siihen, että meillä tai mökillä saunan ylälauteilla oli aina myös pieni parsoni. Ja jos vain oli tarjolla, Mimmi otti mielellään tilkan saunaolutta löylykauhasta veteen lantrattuna 😋

Kaikessa mukana.

Kaverit

Mimmi ei koskaan ollut erityisen sosiaalinen koira ja vielä viimeisenä iltana eläinlääkäriasemalta lähtiessä se jaksoi sylistä rähistä odotusaulan russelille. Rähjäys oli Mimmin ärsyttävin ominaisuus, jota en kaikista ohitus- ym. kursseista huolimatta koskaan saanut siitä kitkettyä. Aivan sama minkänäköinen tai -kokoinen koira tuli vastaan, niin rähinä oli n. 99,9 % varma.

Mutta oli Mimmillä elämänsä aikana Ystäviäkin. Miten koira valikoi ystävänsä, en tiedä. Joka tapauksessa Mimmi tuli loistavasti toimeen Elli-äitinsä ja Lalli-veljensä kanssa. Elli oli itse asiassa ainoa narttu, jota Mimmi sieti, jopa omassa kotona. Valitettavasti Ellin elämä päättyi ihan liian aikaisin, samoin kuin rakkaan Lalli-veljen. Lalli ehti kuitenkin olla meillä jopa yökylässä, kun aikanaan asuimme joitain vuosia samassa taloyhtiössä. Hienosti tulivat sisarukset juttuun 💕

Erikoisin ystävyyssuhde Mimmillä oli Eetu-rottweilerin kanssa. Eetu asui myös samassa taloyhtiössä ja aika pian muuttomme jälkeen aloimme käydä yhdessä lenkillä Eetun Outi-omistajan kanssa. Aluksi Mimmi rähisi Eetullekin normaaliin tapaansa, mutta nopeasti nämä niin erikokoiset ja -näköiset ystävykset löysivät yhteisen sävelen ja siitä alkoikin sitten elinikäinen ystävyys. Olimme yökylässäkin toisillamme useaan kertaan vielä sittenkin, kun Eetu asui jo Turun suunnalla. Eetun Tarmo-"veli" sen sijaan ei koskaan päässyt Mimmille yhtä läheiseksi, mutta sitäkin siedettiin, kun oli "pakko" 😏

Kuvissa Mimmin ystävistä Elli, Lalli, Eetu, Tarmo, Jaska, Veeti, Martti.

Loppu

Loppuvuosina Mimmin vauhti hiljeni ja näkö ja etenkin kuulo heikkenivät. Toisaalta se innostui edelleen etenkin palloleikeistä ja kiihtyi nollasta sataan, kun vaan jaksoi heitellä sille palloa, keppiä tai vaikka käpyjä. Mummon silmät myös säihkyivät, kun sen kanssa joskus vaivauduin tekemään pieniä tottisharjoituksia tai temppuja. Ihan liian harvoin niitäkin tuli tehtyä. Kävimme seniorivuosina rally-tokon alkeiskurssin ja niitä temppuja, mm. paikallaanistumista ohjaajan kiertäessä ympäri, teimme joskus lenkeilläkin.

Tammikuussa kävimme eläinlääkärissämme Hasselissa Mimmin satunnaisten yöllisten pissavahinkojen takia ja samalla reissulla Riitta-lääkäri huomasin kaulalla laajentuneet imusolmukkeet. Verikokeista ei löytynyt mitään huolestuttavaa, mutta lääkärillä oli vahva epäilys lymfoomasta eli imusolmukesyövästä. Päätin heti, että vanhaa koiraa ei aleta rasittaa millään syöpähoidoilla, vaan Mimmi saa porskuttaa niin pitkään, kuin se vielä on hyväkuntoinen.

Yhteiskuvia viime vuosilta.

Talven aikana paitsi nielun, myös takareisien ja rinnan imusolmukkeet suurenivat ja Mimmi alkoi selvästi olla enimmäkseen aiempaa väsyneempi. Jälkeenpäin ajatellen sen kirsu ei enää talvella ollut juuri koskaan kostea, vaan aina kuiva. Toisaalta se söi ja joi entiseen malliin, teki tarpeensa ja jaksoi ajoittain ihan kunnon lenkkejäkin, joten en osannut olla kovin huolissani. Ajattelin kuitenkin nyt keväällä, että olisi hyvä käyttää Mimmiä näytillä lääkärillä.

Torstaina 12.4. kävimme Hasselin Riitan vastaanotolla ja diagnoosi oli karu: lymfooma ja odotettavissa oleva elinaika lyhyt: pahimmillaan päiviä, parhaimmillaan viikkoja. Uutinen oli märkä rätti vasten kasvoja. Toki tiesin, ettei aikaa olisi pitkään, mutta olin kuvitellut Mimmin näkevän vielä kesän. Pääsevän kanssani mökille, ottavan aurinkoa badenbadenissaan kotiterassilla, käyvän veneretkillä ym. ym. Se oli lääkärilläkin vielä tosi reipas; kerjäsi nameja ja rähisi tosiaan odotustilassa toisella koiralle. 

Lääkäristä kotiuduttuamme tilanne kuitenkin muuttui ja Mimmi oli illan todella huonokuntoinen. Se piti kantaa pissalle ja nostaa sänkyyn, eikä se suostunut kuin juomaan vähän. Se makasi sängyssä vasten rintaani, silmät auki ja raskaasti hengittäen, välillä läähättikin. Marttikaan ei poikkeuksellisesti murissut sille, vaikka olimme saman peiton alla. Varmasti molemmat jo tiesivät, mistä oli kyse.

Veljeni eli Mimmin rakas Jaakko-eno tuli meille Mimmin viimeiseksi yöksi, mistä olen todella kiitollinen. Hänkin näki Mimmin sen hetkisen kunnon ja oli kanssani samaa mieltä, että Mimmin aika oli tullut. Itselläni on hyvin vahva tunne, että Mimmi kertoi tuolloin olevansa valmis lähtemään. Perjantaina, 13.4., se oli paljon pirteämpi, mutta olin jo tehnyt raskaan päätöksen: tuona kauniina kevätpäivänä mun on päästettävä Mimmi pois 💔

Päätös oli ihan hirveän raskas, mutta tavallaan kuitenkin helppo. Tilanne ei enää olisi parantunut ja huonoja ja vielä huonompia hetkiä olisi ollut edessä. Rakkautta on päästää irti, eikä pitää kiinni vain itsekkäistä syistä. Tottakai olisin halunnut pitää Mimmin vielä. Vaikka vain tunnin, päivän, jopa viikon. Mutta en halunnut nähdä normaalisti niin vauhdikasta, iloista ja reipasta koiraa siinä kunnossa, kuin se tuolloin viimeisenä iltana oli. Sen ilme ei ollut enää Mimmin ilme, se oli huonona ja valmis lähtemään. Reippaasti se käveli aamulla lääkäriin viimeistä kertaa ja nukkui rauhallisesti syliini. 

Viimeiset kuvat Mimmistä: Levin reissulta, lääkärikäynnin jälkeen viimeisenä iltana ja viimeisenä aamuna.

Tämän Vauhtimimmin blogin alkuperäinen tarkoitus oli toimia Mimmin äänellä kirjoitettuna päiväkirjana, mutta ajan kuluessa se muuttui lähinnä emännän päiväkirjaksi koiratapahtumista. Ensin pääroolissa oli Mimmi, sitten mukaan tuli myös Martti. Yksi aikakausi on nyt päättynyt, kun Mimmiä ei enää ole. Sen myötä myös tämä Vauhtimimmin blogi hiljenee lopullisesti.

Kiitos kaikesta ja lepää rauhassa rakkain Mimpsuni💝